Alla on ukrainalaisen journalistin, Ruslan Jarmoljukin "Kirjoituksia Tshinvalista":

Ukrainalaisen Inter televisiokanavan uutistoimituksen toimittaja Ruslan Jarmoljuk oli Tshinvalissa Georgian hyökätessä kaupunkiin 7-8.8. välisenä yönä. Jarmoljuk todisti sodan ensimmäisiä verisiä päiviä sotanäyttämön ytimessä ja halusi julkaista tarinansa kaikkien luettavaksi. Jarmoljukin kertomus julkaistiin ensimmäisenä ukrainalaisella telekritika.ua –sivustolla. Jarmoljukin tarina on yksi kertomus monien joukossa siitä, mitä tapahtuu, kun diplomatian loppuessa otetaan aseet käyttöön.

Ensimmäinen, muttei viimeinen päivä
Vuokrasimme henkilöauton neljällä tuhannella Venäjän ruplalla ja ajoimme sillä Vladikavkazista Tshinvaliin. Matka kesti yli neljä tuntia. Jokaisessa kulunvalvontapisteessä meiltä vaadittiin selvityksiä, tarkastettiin passeja ja muita dokumentteja. Lähempänä määränpäätä meidät pysäytti Etelä-Ossetian armeijan yksikkö. Kun he saivat tietää, että olemme Ukrainasta, he lakkasivat puhumasta meille ja syyllistivät meitä siitä, että ukrainalaiset tankit ja ohjuspatterit tappavat viattomia siviilejä. Meidät pelasti se, että olimme ennen lähtöämme ehtineet soittaa Tshinvaliin ja saada sieltä virallisen akkreditoinnin.
Lukuisten ja pitkien puhelinsoittojen jälkeen pääsimme jatkamaan matkaamme kaupunkiin. Tshinvalin ainoa keskustahotelli sijaitsi vain puolen kilometrin päässä rauhanturvajoukkojen tukikohdasta ja siihen hotelliin me myös majoituimme. Emme nukkuneet koko yönä: kaupungin laitamilta kantautui jatkuvana virtana tykistön jyrinää. Aamulla otimme automme sekä paikallisen taksinkuljettajan ja lähdimme kaupungin ulkopuolelle kuvauskeikalle. melko pian kävi ilmi, että se oli iso virhe. Jouduimme ristituleen. Tieltä, jossa kuvasimme ja jossa automme seisoi, oli georgialaiskylään vain vajaat 50 metriä. Kylästä meidän suuntaan ammuttiin panssariajoneuvojen tykein ja toisella puolella osseetit vastasivat tuleen Kalashnikoveilla.
Kaaduimme maahan ja vieritimme itsemme puiden suojaan. En muista, kauan me siinä makasimme. Laskeskelimme luotien osumia puun latvaan ja kuvasimme samalla kaupunkia ja räjähdyksiä. Välittömästi kun koitti minuutin hiljaisuus, ryntäsimme autolle ja kaasutimme tiehemme. Kun olimme päässeet jyrkkää tietä takaisin kaupunkiin, taksikuskimme jätti meidät. Juoksimme sairaalaan, jossa oli haavoittuneita 17 henkilöä. Sairaalaa oli tulitettu tykein ja rynnäkkökiväärein.

Keskustorilla ilmaa repi ihmisten huuto: kaupungista evakuoitiin lapsia. Jotkut lapsista poistuvat vanhempiensa kanssa, mutta toiset joutuivat lähtemään yksin. Paikalle saapui pikkubussi ja ihmiset yrittävät tunkea siihen. Pois haluavia oli huomattavasti enemmän kuin pikkubussissa paikkoja. Lasten istuttamista hoiti itse Etelä-Ossetian varapääministeri Juri Morozov.
- 2000 lasta on jo ehditty evakuoida, noin tuhat on jäljellä, virkamies kertoo. Kaikki odottavat seuraavaa kyytiä.

”Me taistelemme isänmaamme puolesta”
Yhdeksältä illalla Etelä-Ossetian armeijan eteläisimmässä asemapaikassa on vielä rauhallista. Noin 20-vuotiaat sotilaspojat esittelevät kranaatinheittimien ammusten maahan aikaansaamia monttuja. Sotilailla on pesäkkeessään piirretty kirkon kuva.
- Pojat piirsivät, Aslan näyttää. Monet heistä ovat kristittyjä, mutta eivät voi nyt sotatoimien vuoksi käydä kirkossa. He ovat vahtipaikallaan jo kolmatta päivää ilman vaihtomiehitystä. Taistelemme isänmaamme puolesta, kertoo jotenkin surullisena Ruslan.
Hän on taistelijoista nuorin, vasta 18-vuotias. - Miksi te soditte?
- Tuolla, näyttää kädellään konekiväärimies. Tuolla 400 metrin päässä alkaa Georgian alue. Teidän kannattaisi ehkä lähteä täältä pojat. On ollut pitkään hiljaista, eli kohta alkaa taas paukkua, sotilas sanoo.
Hyppäsimme autoomme ja karautimme paikalta. Kahden tunnin päästä kaikki tapaamamme kaverit olivat kuolleita.

Sota
Kello yhdentoista aikaan illalla kaupunkiin iskivät Grad-ohjusjärjestelmän ohjukset sekä tykistö. Ensimmäiset raketit osuivat yhdistettyjen rauhanturvajoukkojen tukikohdan alueelle. Juuri sinne säntäsivät myös toimittajat. Tukikohdan komentajalla oli kuulemma jotain tärkeää ilmoitettavaa. Kaikki ryhmittyivät kentälle, kun noin 300 metrin päähän iskeytyi ohjus. Sotilaiden huutojen säestämänä kaikki juoksivat rakennukseen, jossa pienessä huoneessa istui silminnähden väsynyt kenraali.
- Sota. Georgia on kertonut aloittaneensa täysimittaisen sotilasoperaation, kertoo Marat Kulahmetov, yhdistyneen rauhanturvayksikön komentaja. Yhdistyneeseen rauhanturvajoukkoon kuuluu georgialaisia, ossetialaisia ja venäläisiä sotilaita. Ennen kuin iskut alkoivat, georgialaiset sotilaat olivat kuitenkin yksinkertaisesti poistuneet yksiköstä. Toinen ja kolmas ohjuskeskitys muuttivat kaupungin käytännössä raunioiksi.
Toimittajat makasivat vahtikopin lattialla, kun neljäs ohjuskeskitys alkoi. Päälle satoi lasia ja palasia katosta. Keskityksen loputtua kaikki säntäsivät käskystä uloskäynnille. Juoksujalkaa hotellille tavaroita hakemaan. Ropisevien sirpaleiden ja luotien viuhuessa etenimme etappi kerrallaan hotellille. Hotellissa ryömin neljänteen kerrokseen ja kahmin pimeydessä huoneestani kaiken mikä vain sattui käsiin. Sen jälkeen laskeuduin kellariin, jonne siihen mennessä oli ehtinyt ahtautua noin 70 ihmistä, joukossa oli myös paikallisia kodinturvajoukkojen edustajia.
Grad-ohjuskeskitykset jatkuivat aamuneljään saakka. Niihin aikoihin alkoivat myös katutaistelut sen jälkeen kun Georgian erikoisjoukkojen ensimmäiset sotilaat saapuivat kaupunkiin. Hotellin kellariin tuli tasaisissa 4-5 hengen ryhmissä osseettitaistelijoita – he hakivat ammuksia, paikkasivat haavoittuneita ja painuivat takaisin ulos taistelemaan.
Noin kello 4.30 aamulla toimittajat tekevät päätöksen siirtyä rauhanturvajoukkojen tukikohtaan. Otimme laukkumme, kameramme ja kamerajalustamme ja juoksemme ulos. Kaduille osuu kranaatinheitintulta. En ole vielä koskaan juossut sillä tavalla: tulen alla, seinän vieressä kyyryasennossa, kohti venäläisiä rauhanturvaajia. Tukikohta on raunioina, raketeilta ei voi piiloutua mihinkään. Kaikki toimittajat ohjataan eräänlaiseen valebunkkeriin. Kyseessä on suuri kuoppa, joka on peitetty noin kolme milliä paksusta materiaalista valmistetulla kupolilla ja noin 30:llä sentillä maata. Itse tukikohdan alueella ei ole enää ketään. Kentän sijasta on vain kuoppia maassa sekä räjähtämättömiä ammuksia.
Pian kävi ilmi, että kaikki sotilaat istuvat bunkkerissa. Kun laskeuduimme bunkkeriin, oli siellä arviolta noin satakunta henkilöä. Kaikki istuivat niin tiiviisti, etteivät voineet liikuttaa edes käsiään tai jalkojaan. Bunkkerin saapui myös siviilejä, jotka olivat jättäneet talonsa ja tulleet etsimään sotilaita turvaa. Ihmiset kävivät makuulle, lapsia istui toimittajien sylissä. Kaikkien kännykät oli sammutettu – vihollinen tulitti kännykkäsignaalien perusteella.
Kymmeneltä aamulla perjantaina oli noin viiden minuutin hiljaisuus. Ryömimme maankamaralle, jotta saisimme vähän hengitettyä. Laitoimme kameramme päälle ja kuvaamme sitä, mitä rauhanturvaajien tukikohdasta on jäänyt jäljelle. Siirryimme sen jälkeen pienempään, noin 4×4 metrin kokoiseen bunkkeriin, jossa on betoniseinät ja metalliovi, muttei kattoa. Täällä tapahtui se, mitä pelkäsimmekin: paikallinen nainen laittaa kännykkänsä päälle ja soittaa omaisilleen Vladikavkaziin. Hän kertoo, että on kunnossa ja piileskelee satojen muiden kanssa bunkkerissa tukikohdassa. Noin viiden minuutin kuluttua ohjukset iskivät. Ohjukset räjähtelivät niin tiiviisti ja niin lähellä, että ihmiset alkoivat hyvästellä toisiaan; lapset liimautuivat vanhempiinsa. Ohjuskeskitys jatkui kaksi tuntia, mutta minusta tuntui, että ikuisuuden.

Jäähyväistekstari
Georgialaispanssarit vyöryivät Tshinvaliin. Kaksi niistä tulittaa keskuskatua ja jalkaväki marssii niiden perässä. Kaikki kaupunkia ympäröivät vuoret ovat georgialaisjoukkojen hallussa. Tykistön tukemana ne ovat aloittaneet taistelun kaupungissa. Ukrainalaisvalmisteiset T-64 panssarivaunut georgialaisine miehistöineen keskittivät kaiken tulivoimansa kaduille ja rakennuksiin. Makaamme bunkkeritilan lattialla ilman sirpaleliivejä ja kypäriä. Emme voi nostaa päätämme, koska luodit viuhuvat yläpuolellamme. Panssarivaunun telaketjujen repivä ääni lähestyy. Georgialaistankki on saapunut tukikohtaan ja tulittaa suoralla tulella vielä pystyssä olleita rakennuksia. Vieressäni makaa kolme toimittajaa ja yksi kuvaaja. Sanomatta sanaakaan, kaikki kytkevät kännykkänsä ja lähettävät kukin yhden tekstiviestin. Kirjoitin vaimolleni: ”Kasvata tyttäremme hyvin”. Sen jälkeen painuin takaisin maihin.
Sitä tulitusta en unohda koskaan, eivätkä sitä unohda varmasti vieressäni maanneet venäläiset kolleganikaan. Meidät pelastivat lopulta kodinturvajoukkojen sotilaat, jotka tuhosivat singoillaan kaksi panssaria. Yksi panssareista räjähti välittömästi – toinen siihen, kun sen ammusvarasto räjähti.

Pienikokoinen, kahta sinkoa ja Kalashnikovia kantanut Nikolai niminen sotilas kertoi:
- Löimme niitä singoilla ja kranaatinheittimin, sotilas kertoi. Miten tämmöistä saattoi tapahtua? Täällähän on tavallisia ihmisiä! Meidän pitäisi taistella mies miestä vastaan – ei lapsia saa vetää mukaan tällaiseen, sotilas kirosi.
Ne georgialaissotilaat, jotka ehtivät poistua palavasta panssarivaunusta, kohtaavat loppunsa nopeasti. Heitä ampuvat säälittä kodinturvajoukkojen sotilaat - samat, jotka hetki sitten todistivat, miten nämä panssarivaunut räjäyttivät henkilöauton, jossa oli äiti, isä ja kaksi lasta. Naapurikadulla käydään taisteluja. Siellä on kolme panssaria, jotka ampuvat koulua, johon on linnoittautunut Etelä-Ossetian armeija sotilaita. Kaksi panssareista jatkaa tulitusta, kolmas panssarivaunu ja jalkaväki vetäytyvät.

Aavekaupunki
Perjantai, kello 18.00. Juoksemme ulos kaupunkiin ja kuvaamme näkymää: palavia panssarivaunuja, sotilaiden ruumiita, raunioituneita rakennuksia. Juoksemme samansuuntaiselle kadulle, jossa juuri tuhottiin kaksi panssaria. Osseettisotilaat pysäyttävät meidät ja raahaavat läheisen koulurakennuksen kellariin. Siellä on haavoittuneita siviilejä.
Laskeudumme alas, tietämme valaistaan tupakansytyttimellä
- Katsokaa, missä olosuhteissa siviilit joutuvat olemaan, kodinturvajoukkojen sotilas osoittaa.
Seinän vierustalla kostealla maalla istuu mummoja, naisia ja lapsia. Joku yrittää nukkua, toinen istuu seinään nojaten. Tässä kellarissa ei kukaan ole nähnyt ruokaa kolmeen päivään – vesivarastotkin ovat loppumaisillaan.
Palaamme tukikohtaan ja venäläiskollegoiltamme lainaamilla välineillä lähetämme kuvaamiamme videoita Kiovaan. Yöllä kukaan meistä ei ummista silmiään. Kaupungin ympärillä olevista georgialaisten pesäkkeistä kaupunkia tulittaa raskas tykistö. Lauantaina aamulla Georgian joukot yrittävät vallata kaupunkia uudestaan. Panssarit vyöryivät Tshinvaliin ja raskaat taistelut jatkuvat. Venäläiset rauhanturvaajat ovat koko tämän ajan istuneet bunkkerissa sirpaleliiveineen ja kypärineen. Heidän vieressään istuu lähes alastomia siviilejä. Venäläisistä sotilaista ei kukaan enää odota omiaan avuksi. 58. armeijan yksiköitä ei näy eikä kuulu.
Georgialaiset panssarit aloittavat radioaseman tulittamisen. Siellä piileskelee toimittajia ja siviilejä. Taivaalla kuuluu lentokoneiden ääniä. Vielä ei ole varmaa, ovatko ne georgialaisia vai venäläisiä. Kuvaamme kahden koneen tulitusta. Niiden tuli osuu vuoriin, joten koneiden on oltava venäläisiä, jotka tulittavat georgialaisten asemia. Ei mene tuntiakaan, kun yllemme ilmestyy harmaaksi maalattu hävittäjä, joka pommittaa aluetta jossa olemme. Toimittajat ryntäävät kaikkiin suuntiin.
Kone lensi ylitse, tiputti pomminsa ja alkoi tehdä käännöstä palatakseen kohteeseen uudestaan, mutta nyt taivaalle ilmestyi myös venäläiskone. Alkoi ilmataistelu, jonka seurauksena venäläiskone osuu georgialaiskonetta siipeen ja georgialaiskone tippuu muutaman kilometrin päähän ja räjähtää lähes täydessä pommilastissa. Ikkunat helisevät ja hajoilevati.
Taivasta hallitsevat nyt venäläiset hävittäjät ja pommittajat, jotka sammuttavat georgialaisia tulituspesäkkeitä, joista kolmen päivän ajan möyhennettiin kaupunkia.

Me jäämme
Lauantaina kello 16.00 georgialaisjoukot murtavat kaupungin puolustuksen raskaan tykistön ja kranaatinheittimien avulla. Entinen sotilastukikohta, jossa toimittajat ja siviilit piileskelevät, on piiritysrenkaan sisäpuolella. Toimittajat ottavat yhteyttä omiin tiedotusvälineisiinsä ja vetoavat, että nämä pyytäisivät Georgiaa järjestämään siviileille turvatun ulospääsyn saartorenkaasta. Toiveet ovat kuitenkin turhia – tulitus jatkuu.
Toimittajat valitsevat toivottomimman vaihtoehdon ja päättävät jättää kaupungin. Ne, joilla on henkilöautot, yrittävät murtautua saartorenkaasta ja ajaa kohti Dzhaben ja Vladikavkazin kaupunkeja. Autojen ikkunat peitetään sirpaleliivein. Kaikille ei riitä tilaa. Autoihin istutetaan naisia ja lapsia. Vain me, Inter, sekä venäläiset NTV ja ORT jäämme kaupunkiin.
Kolonna lähtee pois. Toimittajat hyvästelevät ja ne jotka jäävät kaupunkiin, rukoilevat lähtevien puolesta. Makaamme keittiön lattialla, likaisina ja nälkäisinä. Yöllisiin laukaustenvaihtoihin emme kiinnitä enää mitään huomiota. Pelko häipyi – jäljelle jäi täydellinen välinpitämättömyys ja apatia: emme kuitenkaan voi tehdä mitään.

Sairaala
Sunnuntai, kello 7.00 aamulla. juoksemme ulos ja emme ole uskoa silmiämme: katuja pitkin jyristelevät venäläiset panssarivaunut ja miehistönkuljetusvaunut. Pelastus! Siltä se juuri näytti! Me suunnistimme sairaalaan. Sairaala on tuhoutunut suorissa Grad-ohjusten iskuissa. Kaikki sairaat ja lääkärihenkilökunta on siirretty kellareihin.

Tässä on improvisoitu leikkaushuone, kertoo lääkäri Vladimir Midvoe ja näyttää hämähäkinseiteissä olevaa kellaritilaa, jonka keskellä on pöytä ja operointivälineitä.
- Joka tunti tuotiin kolmisenkymmentä henkilöä. Yritimme leikata kaikki kenet vain ehdimme. Valitettavasti kaikkia ei ehditty auttaa, kertoo lääkäri.
Kellarin kulkutiloissa on sairaalasänkyjä, jotka ehdittiin pelastaa tänne ylimmistä kerroksista. Sängyillä makaa naisia ja miehiä - kuka tajuissaan, kuka ei. Seinän vieressä makaa kaksi nuorta – he ovat georgialaisia toimittajia, jotka tulivat kaupunkiin joukkojensa mukana, mutta eivät ehtineet poistua ajoissa.
- Meitä oli yhteensä neljä, kertoo 23-vuotias tbilisiläinen toimittaja. Kun ammunta alkoi, juoksimme porttikonkiin ja tärmäsimme siellä ossetialaisiin kodinturvajoukkoihin. Joukossamme ollut ukrainalainen, Georgiassa asuva ja kansainväliseen julkaisuun kirjoittava toimittaja luuli erehdyksessä osseetteja georgialaisiksi ja huusi georgiaksi: ”Älkää ampuko, olemme toimittajia”. Samassa kajahti sarja. Kaksi ryhmästämme kuoli ja me kaksi haavoituimme.

Ensimmäiseen kerrokseen kannetaan kuolleita siviilejä ja sotilaita. Kuolleita on paljon. Sairaanhoitaja Tina Zakharova tutkii ruumiita.
- Lähes kaikilla on luodinreikä päässään. Selvästi tarkk´ampujien työtä.
Kuumuudessa ruumiita alkavat hajota, kylmätiloja ei ole ja ruumiita ei voi kuljettaa kaupungista ulos. Sen vuoksi tunnitetut haudataan saman tien rakennuksen sisäpihalle. Hautausmaallekaan ei ole asiaa: sitä tulitetaan.

Lähtö
Palaamme tukikohtaan kuvaamamme materiaalin kanssa ja saamme tietää, että yksi pakolaiskuorma oli jo lähtenyt sotilaiden mukana. Me siis myöhästyimme. Ainoa vaihtoehto videon toimittamiseksi eteenpäin, olisi pyrkiä Dzhavan kaupunkiin, jonne on noin 70 kilometriä Tshinvalista. Sinne ei tosin kulje moniakaan autoja, koska tieosuutta tulitetaan.
Me pyydämme autoa venäläisiltä rauhanturvaajilta, mutta he kertovat että autoja ei enää ole. Keräämme kuvaajani kanssa tavaramme ja lähdemme kohti kaupungin laitamia tarkoituksenamme päästä jonkun auton kyytiin. Pian kohdallemme pystähtyy UAZ-jeeppi jonka kyydissä on ossetialaisia kodinturvajoukkoja. He ottivat meidät kyytiin. Kun he saivat tietää, että olemme Ukrainasta, suurenivat heidän silmänsä valtaviksi. Mutta kukaan ei loukannut meitä sanallakaan. Päinvastoin: meille annettiin rynnäkkökiväärit turvaksemme – kaikkea voi matkalla tulla eteen.
Luojan kiitos, matka meni kuitenkin hyvin. Saavuimme Dzhavaan, jossa on jo tuhansia venäläissotilaita: koko 58. armeija liikkuu kohti Tshinvalia.
Olemme nyt Vladikavkazissa, jossa tapasimme niitä toimittajia, jotka lähtivät meitä ennen kaupungista. He onnistuivat murtautumaan saartorenkaasta. Yksi toimittaja haavoittui. Istuimme yhdessä rantatöyräällä ja tuijotimme hiljaa jokeen. Vesi huuhtoo kaiken, mutta historia ei. Historia laittaa asiat oikeille paikoilleen ja kertoo, kuka oli syyllinen tähän sotaan.

Ruslan Jarmoljuk elokuussa 2008

 

Takaisin etusivulle